Eliittikumppanin sivuilta nousi yhdeksi tärkeäksi aiheeksi kysymys, voiko kaukosuhde toimia?
Mitä asioita pitäisi ottaa huomioon suhteessa jos yhteistä aikaa on vain rajoitetusti? Miten hoitaa ja ylläpitää suhdetta jos välissä on valtameri ja tuhansia kilometrejä?
Henkilökohtaisesti monen vuoden kaukosuhteessa eläneenä, minulla on siis jonkinlainen käsitys asiasta ja näin ollen uskallan ilmaista oman kantani asiaan melko jyrkästi. EI VOI TOIMIA PIDEMMÄN PÄÄLLE!
Nyt siis puhun siitä että rakkauden kohde asuu toisessa maassa, tuhansien kilometrien päässä ja yhteen maahan yhdessä asettuminen ei ole vaihtoehtojen listalla alaikäisten lasten, uran tai kulttuurierojen vuoksi.
Kuten sanotaan rakkaus on sokea, pitää tämä väite täydellisesti paikkansa. Kun oikein rakastaa, aivot ilmeisesti lakkaavat toimimasta jollain tasolla ja sitä seuraa vaan sydämensä ääntä. Mikään este ei tunnu mahdottomalta ja lause jonakin päivänä, venyy viikoiksi, kuukausiksi ja vuosiksi ennen kuin ehtii edes huomata.
Plussat kaukosuhteessa antaisin ehdottomasti sille että koska yhteistä aikaa oli vain rajoitetusti, olivat ne hetket aina täydellisiä. Riitoja ei ollut ja toisen vierellä vietettyä aikaa osasi arvostaa aivan eri tavalla. Toki aina yhdessä ollessa oli läsnä edessä oleva eron hetki johon ei koskaan tottunut. Joka ikinen kerta se riipaisi aivan yhtä lujaa, ja lamaannutti täysin päiväkausiksi.
Kuinka moni "normaalissa" parisuhteessa vuosia elänyt, voi puhtaalla omallatunnolla sanoa että omasta kumppanistaan erossa olo olisi joka kerta raastavaa? Itse myös avioliiton ja "normaalin" parisuhteen kokeneena tiedän, että jossain vaiheessa sitä alkaa pitämään kumppaniaan itsestäänselvyytenä ja välillä jopa salaa toivoo tämän lähtevän johonkin, jotta saisi hetken olla itsekseen. Tällaista tunnetta kaukosuhteessa tuskin koskaan tulisi. Asioilla on siis aina kaksi puolta.
Nykyaikana yhteydenpito kaukosuhteissa on tosiaan helpottunut, ELÄKÖÖN INTERNET!
Videopuhelut muodostuivat päivittäisiksi rutiineiksi joilla pidimme yhteyttä, joskus jopa tuntikausia.
Toki myös puhelin, tekstiviestit, kirjeet, kortit, yllätyslahjat ja kukkalähetykset olivat tapa kommunikoida ja välittää päivittäisiä ajatuksiaan toiselle. Hankalimpia hetkiä olivat ehkä ne, jos toinen sairasti eikä voinut olla lähellä pitämässä huolta hänestä tai päinvastoin jos itse oli sairaana eikä saanut tärkeää ihmistä lähelleen. Muistan jopa kerran sairaalassa ollessani hiippailleeni yöllä salaa puhelin kourassa nurkan taakse soittamaan puhelun, vaikka minua oli ehdottomasti kielletty lähtemästä liikkeelle. Voi sitä saarnan määrää, jonka sain yöhoitajalta kun jäin kiinni...tässä sen siis näkee, kun tunteet astuvat peliin on järki jäässä.
Niiden vuosien aikana lentokentät tulivat tutuiksi meille molemmille, ja osasin ulkoa useamman lentoyhtiön aikataulut. Meistä kehittyi siis nopeita ja taitavia matkustajia. Kentällä oltiin vain hetki ennen koneen nousua, passi ja hammasharja takataskussa. Ruumaan ei koskaan laitettu laukkuja koska toisessa päässä ulos pääsi nopeasti. Aikaa ei siis hukattu minuttiakaan. Hulluimpana päähänpistona jäi ehkä mieleen kerran treffit lentokentällä... kyllä!! Lomaa ei töistä saanut mutta pakko oli nähdä. Treffasimme siis helsinki-vantaalla muutaman tunnin kunnes oli paluulennon aika. Kaikkea sitä ihminen tekeekin....
Vuosien saatossa mieleen pilkahti ajatus että onko tässä mitään järkeä jos yhteisestä tulevaisuudesta ei ole varmuutta? Tuhlaammeko vain kallista aikaamme vai pitäisikö vielä jaksaa odottaa hetki? Sen enempää yksityiskohtia ruotimatta päädyimme siis lopulta siihen, että oli aika päättää ollako vai eikö olla?
Ja niinhän siinä sitten kävi että tiet erkanivat. Liekö nämä kokemukset olla syy siihen, että menetin uskoni rakkauteen pitkiksi ajoiksi.
Niin ihania kuin ne vuodet olivatkin. Kokemusta rikkaampana ja siitä kovan hinnan maksaneena totean siis että kaukosuhteet ovat ehkä kuitenkin liian hankalia ja monimutkaisia pidemmän päälle.
Henkilökohtaisesti en samaan leikkiin enää ryhtyisi.
Joskin rehellisesti sanoen, toisinaan herkkinä hetkinä mietin. Missä olisin nyt, jos olisin jaksanut vielä hetken odottaa? Olisiko unelma yhteisestä kodista auringon alla ja liudasta pikku prinsessoja ja prinssejä toteutunut? Vai itkisinkö edelleen itseni iltaisin yksin uneen? Sitä emme koskaan saa tietää.
Toisaalta mietityttää myös ajatus siitä, millaista elämäni olisi, jos emme olisi koskaan kohdanneet?
Kaikesta huolimatta, edelleen lämmöllä noita vuosia muistaen, olen jatkanut elämääni ja löytänyt uskoni siihen että jossain odottaa se Mr. right. Pitää vain löytää hänet....
ANTAKAA MIELIPITEENNE SIVUN LAIDASSA OLEVAAN KYSYMYKSEEN VOIKO KAUKOSUHDE TOIMIA?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti